Muinaissuomalaiset jumalat ovat osa kulttuuriperintöä, josta tiedämme yllättävän vähän suhteessa sen merkitykseen. Tässä luennossa tarkastellaan, miksi suomalainen muinaisusko on säilynyt katkonaisena, ja miten Ruotsin vallan aikainen kristillistäminen, hallinnollinen kontrolli ja tiedonmuodostus vaikuttivat siihen, mitä muinaisuudesta lopulta kirjattiin ja mitä jätettiin kirjaamatta.

Suomen alue liitettiin osaksi Ruotsin valtakuntaa keskiajalla, ristiretkien ja kirkollisen vallan laajenemisen myötä. Kristinuskon leviämiseen liittyi prosessi, jossa paikalliset uskomusjärjestelmät eivät ainoastaan väistyneet, vaan ne myös määriteltiin uudelleen. Pyhä ja maallinen sekoittuivat, ja vanhoja jumalia, haltijoita ja henkiä alettiin tulkita joko kristillisten käsitteiden kautta tai demonisoida.

Yksi keskeisimmistä lähteistä muinaissuomalaisista jumalista on Mikael Agricolan jumalluettelo 1500-luvulta. Luettelo on kuitenkin ongelmallinen: se ei ole neutraali kuvaus elävästä uskonnosta, vaan kristillisen reformaattorin kokoama lista, jossa jumalat esitetään usein paheellisina tai harhaoppisina. Luennossa pohditaan, missä määrin Agricolan luettelo kertoo todellisista uskomuksista ja missä määrin se heijastaa aikansa teologisia tavoitteita.

1700–1800-luvuilla suomalaisen muinaisuskon tutkimus alkoi vähitellen muuttua systemaattisemmaksi. Henrik Gabriel Porthan oli keskeinen hahmo, joka pyrki tarkastelemaan suomalaista runoutta ja mytologiaa historiallisena ja kulttuurisena ilmiönä, ei pelkkänä taikauskona. Hänen työnsä loi perustan myöhemmälle tutkimukselle, mutta samalla se tapahtui ruotsalaisen ja myöhemmin autonomisen hallinnon kehyksessä.

Luennossa käydään läpi, miksi suomalainen muinaisusko ei koskaan muodostunut yhtenäiseksi “pantheoniksi” samalla tavalla kuin antiikin Kreikan jumalisto. Suomalainen uskonnollinen ajattelu oli paikallista, käytännöllistä ja rituaalista. Jumalat, kuten Ukko, Tapio, Ahti ja Ilmarinen, eivät olleet abstrakteja hahmoja vaan toiminnallisia voimia, jotka liittyivät säähän, metsästykseen, veteen, sepäntaitoon ja yhteisön selviytymiseen.

Ruotsin vallan aikana hallinnollinen ja kirkollinen järjestelmä pyrki yhdenmukaistamiseen. Tämä tarkoitti, että paikalliset erot ja suulliset perinteet jäivät helposti dokumentoimatta. Kun vertaa Suomen tilannetta esimerkiksi Islantiin, jossa saagat ja genealogiat kirjattiin varhain ylös, ero on huomattava. Suomessa suullinen perinne säilyi pitkään, mutta kirjallinen tallennus tapahtui usein vasta siinä vaiheessa, kun uskonnollinen konteksti oli jo muuttunut.

Luennossa nostetaan esiin myös keskeiset suomalaisen mytologian tutkijat, kuten Christfrid Ganander, Elias Lönnrot, Uno Harva, Kaarle Krohn ja Martti Haavio. Heidän työnsä osoittaa, että muinaissuomalainen uskonto ei ollut katoamassa siksi, ettei sitä olisi ollut, vaan siksi, ettei sitä pidetty tallentamisen arvoisena vallanpitäjien näkökulmasta.

Tämä videodokumentti ei väitä, että Ruotsi olisi “kirjaimellisesti varastanut” suomalaiset jumalat, vaan tarkastelee prosessia, jossa kulttuurinen ja uskonnollinen perintö muokattiin osaksi toisenlaista maailmankuvaa. Kyse on tiedon vallasta: siitä, kuka saa määritellä, mikä on historiaa ja mikä jää marginaaliin.

Muinaissuomalaiset jumalat eivät ole kadonneet, mutta niiden jäljet ovat hajallaan runoissa, loitsuissa, paikannimissä ja kansanperinteessä. Tämä luento pyrkii kokoamaan näitä jälkiä yhteen ja kysymään, mitä kaikkea suomalaisesta muinaisuudesta on vielä ymmärtämättä.