Jeesus, Jaakob ja Johannes ovat kristinuskon tunnetuimpia nimiä, mutta heidän välisensä suhteet ja roolit varhaisen kristinuskon synnyssä ovat huomattavasti monimutkaisempia kuin myöhempi kirkollinen perinne antaa ymmärtää. Tässä luennossa tarkastellaan näitä kolmea hahmoa historiallisessa ja symbolisessa kontekstissa, jossa uskonnollinen auktoriteetti, poliittinen valta ja mytologinen ajattelu kietoutuvat toisiinsa.

Kristinuskon varhaisvaiheissa ei ollut yhtä yhtenäistä oppia tai johtajaa. Jeesuksen kuoleman jälkeen liike jakautui useisiin suuntauksiin, joista keskeisimmät liittyivät Jaakob Vanhurskaaseen, Johannes Kastajaan ja Jeesuksen omiin seuraajiin. Uuden testamentin ulkopuoliset lähteet, kuten Josefus ja varhaiset kirkkoisät, antavat viitteitä siitä, että Jaakobilla oli Jerusalemin yhteisössä huomattavasti suurempi asema kuin myöhemmässä kirkollisessa perinteessä on korostettu.

Jaakob, jota kutsutaan Jeesuksen veljeksi, näyttäytyy varhaisen Jerusalemin seurakunnan johtajana ja lain noudattamisen puolustajana. Hän edusti juutalais-kristillistä linjaa, jossa Jeesus nähtiin messiaanisena hahmona mutta ei irrotettuna juutalaisesta laista. Tämä asetti Jaakobin jännitteiseen suhteeseen Paavalin kanssa, jonka tulkinta Jeesuksesta irrotti liikkeen juutalaisesta kontekstista ja avasi sen pakanoille.

Johannes Kastaja puolestaan edustaa vielä varhaisempaa kerrostumaa. Historiallisesti Johannes näyttää olleen itsenäinen profeetallinen hahmo, jolla oli laaja seuraajakunta. Hänen kasteensa symboloi rituaalista puhdistautumista ja lähestyvää Jumalan valtakuntaa. Luennossa tarkastellaan mahdollisuutta, että Johannes Kastajan liike oli alun perin Jeesuksen liikettä vaikutusvaltaisempi ja että Jeesus saattoi aluksi toimia Johanneksen seuraajana.

Symbolisesti Johannes Kastaja edustaa rajaa vanhan ja uuden välillä. Hänen asemansa “edelläkävijänä” ei välttämättä tarkoita alisteisuutta, vaan voi kuvata kahden rinnakkaisen liikkeen kohtaamista. Useissa gnostilaisissa ja varhaisissa apokryfiteksteissä Johannes saa huomattavasti suuremman roolin kuin kanonisessa Uudessa testamentissa.

Luennossa käsitellään myös käsitettä “jumalten kuningas”, ei kirjaimellisena jumaluutena, vaan mytologisena ja poliittisena tittelinä. Antiikin maailmassa uskonnollinen johtaja oli usein myös yhteisön symbolinen hallitsija. Messias ei ollut vain hengellinen pelastaja, vaan kuningas Daavidin suvusta nouseva vallankäyttäjä. Tässä mielessä Jeesus, Jaakob ja Johannes voidaan nähdä kilpailevina tai rinnakkaisina auktoriteetteina samassa uskonnollisessa tilassa.

Qumranin tekstit ja essealainen perinne tarjoavat lisävalaistusta tähän asetelmaan. Niissä esiintyy ajatus useista “voidelluista” hahmoista – kuninkaallisesta ja papillisesta messiaasta – mikä viittaa siihen, että varhainen juutalainen messianismi ei ollut yksiselitteinen. Tämä monimuotoisuus heijastuu myös varhaiskristillisissä ristiriidoissa.

Luento ei väitä, että kristinusko olisi ollut tietoisesti rakennettu valtapelin tuloksena, vaan osoittaa, että uskonnolliset liikkeet syntyvät aina historiallisessa todellisuudessa. Valta, symbolit ja kertomukset muokkaavat sitä, kuka muistetaan ja millä tavoin.

Tämä videodokumentti kutsuu katsojan tarkastelemaan Jeesusta, Jaakobia ja Johannesta ilman myöhempien vuosisatojen dogmaattista suodatinta. Se avaa näkymän aikaan, jolloin kristinusko ei vielä ollut uskonto, vaan yksi monista kilpailevista messiaanisista liikkeistä.