Hyperborea on antiikin lähteissä kuvattu myyttinen pohjoinen maa, jota pidettiin ikuisen valon, rauhan ja korkean tiedon valtakuntana. Kreikkalaisille kirjoittajille Hyperborea edusti aluetta, joka sijaitsi tunnetun maailman tuolla puolen – pohjoisessa, missä aurinko ei laskenut ja ihmiset elivät sopusoinnussa jumalallisen järjestyksen kanssa. Tässä luennossa Hyperboreaa tarkastellaan osana laajempaa muinaishistoriallista ja mytologista kokonaisuutta, jossa se kytkeytyy Ultima Thuleen sekä sumerilaisten kuningasluetteloihin.

Antiikin kirjailijat, kuten Herodotos ja Pindaros, viittasivat Hyperboreaan enemmän symbolisena kuin maantieteellisesti täsmällisenä paikkana. Kyse ei välttämättä ollut yhdestä fyysisestä sijainnista, vaan pohjoista edustavasta arkkityyppisestä alkuperämaasta, johon liitettiin käsityksiä viisaudesta, alkuperäisestä järjestyksestä ja kulttuurin synnystä. Samankaltainen ajatus toistuu roomalaisessa perinteessä käsitteessä Ultima Thule, joka merkitsi “kaukaisinta pohjoista” ja sivilisaation rajaa.

Luennossa pohditaan, missä määrin Hyperborea ja Ultima Thule voivat heijastaa muistumia todellisista pohjoisista alueista, jotka olivat merkityksellisiä varhaisille kulttuureille jääkauden ja sen jälkeisten ilmastonmuutosten aikana. Jääpeitteen vetäytyminen, muuttuvat rannikkolinjat ja kadonneet maa-alueet ovat voineet synnyttää kertomuksia kadonneista pohjoisista keskuksista, jotka säilyivät myyttien ja suullisen perinteen muodossa.

Keskeinen osa luentoa on sumerilaisten kuningasluetteloiden tarkastelu. Näissä varhaisissa teksteissä kuvataan hallitsijoita, joiden valtakaudet ulottuvat tuhansien vuosien mittaisiksi ja joiden alkuperä liitetään aikaan ennen suurta vedenpaisumusta. Kuningasluettelot eivät ole pelkkiä historiallisia kronikoita, vaan ne sisältävät selvästi mytologisia ja symbolisia elementtejä, jotka viittaavat aikaan, jolloin jumalallinen ja inhimillinen maailma eivät olleet vielä eriytyneet toisistaan.

Luennossa pohditaan, voidaanko näitä poikkeuksellisen pitkiä hallituskausia ja alkuperäkertomuksia tulkita viittauksina kadonneeseen “kulta-aikaan”, joka esiintyy monissa kulttuureissa. Hyperborea toimii tässä vertailukohtana: molemmissa tapauksissa kyse on ajasta ja paikasta, jossa järjestys, tieto ja yhteys kosmiseen kokonaisuuteen olivat toisenlaisia kuin historiallisella ajalla.

Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten pohjoisen ja etelän myytit näyttävät heijastavan toisiaan. Siinä missä sumerilaisessa perinteessä kulttuurin alkuperä sijoitetaan jumalalliseen aikaan ennen katastrofia, kreikkalaisessa ja roomalaisessa perinteessä sama ajatus projisoidaan pohjoiseen. Tämä rinnakkaisuus herättää kysymyksen siitä, ovatko eri kulttuurit säilyttäneet samanlaista muistia varhaisista globaaleista tapahtumista, mutta ilmaisseet sen eri maantieteellisin symbolein.

Luennon lopussa tarkastellaan kriittisesti, missä kulkee tutkimuksen ja spekulaation raja. Hyperboreaa ei esitetä todistettuna kadonneena sivilisaationa, vaan käsitteellisenä työkaluna, jonka avulla voidaan tarkastella muinaisten kulttuurien maailmankuvaa, alkuperäkertomuksia ja suhdetta pohjoiseen. Samalla luento osoittaa, että myytit eivät ole pelkkiä tarinoita, vaan ne voivat sisältää kerrostunutta historiallista, ilmastollista ja kulttuurista tietoa.

Tämä videodokumentti kutsuu katsojan pohtimaan, miten muinaiset ihmiset ymmärsivät oman alkuperänsä ja paikkansa maailmassa. Hyperborea, Ultima Thule ja sumerilaisten kuningasluettelot muodostavat yhdessä kehyksen, jonka kautta voidaan tarkastella kadonneiden aikakausien merkitystä ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa.