Project Nanook oli toisen maailmansodan jälkeinen Yhdysvaltojen salainen tiedusteluoperaatio, jonka tarkoituksena oli kartoittaa arktisen alueen mahdolliset miehitetyt alueet, strategiset lentoreitit sekä sotilaallisesti merkittävät kohteet. Operaatio sijoittui aikaan, jolloin kylmä sota oli vasta muotoutumassa ja arktisesta alueesta tuli geopoliittisesti keskeinen.

Luento perustuu majuri Whiten muistiinpanoihin ja hänen poikansa myöhemmin julkaisemaan teokseen World in Peril. Operaatio ei keskittynyt pelkästään sotilaalliseen tiedusteluun, vaan keräsi samalla laajaa geologista aineistoa, joka herätti kysymyksiä maapallon historiasta ja äkillisistä ympäristömuutoksista.

Keskeinen taustatekijä luennossa on modernin geologian kehitys. Vuonna 2016 AGU:n (American Geophysical Union) tiedejulkaisussa vahvistettiin tutkimus, joka osoitti äkillisen ja dramaattisen merenpinnan nousun noin 11 500 vuotta sitten. Tätä tapahtumaa kutsutaan nimellä Meltwater Pulse 1B. Kyse ei ollut hitaasta muutoksesta, vaan nopeasta globaalista ilmiöstä, joka vaikutti rannikkoseutuihin kaikkialla maailmassa.

Luennossa avataan jääkausien peruslogiikka. Varsinaiset jääkaudet kestävät miljoonia tai kymmeniä miljoonia vuosia, mutta niiden sisällä esiintyy lämpimiä interglasiaaleja ja kylmiä glasiaalikausia. Juuri näiden siirtymien aikana tapahtuu suurimpia ja nopeimpia ympäristömuutoksia. Tämä asettaa ihmiskunnan varhaisen historian uuteen valoon.

Historiallisesti tätä näkökulmaa edustivat tutkijat kuten Sir Charles Lyell, joka jo 1800-luvulla pohti äkillisten geologisten muutosten mahdollisuutta, sekä myöhemmin Charles Hapgood, joka esitti teorian maankuoren siirtymisestä teoksessaan Earth’s Shifting Crust vuonna 1958. Hapgoodin tausta Yhdysvaltojen tiedusteluyhteisössä (Coordinator of Information → OSS → CIA) tekee hänen työstään erityisen kiinnostavaa historiallisessa kontekstissa.

Luennossa käsitellään myös Chan Thomasin teosta The Adam and Eve Story, joka kohtasi sensuuria ja vapautui virallisesta salauksesta vasta vuonna 2016. Kirjaa ei esitetä faktana, vaan esimerkkinä siitä, miten katastrofiajattelu kytkeytyi kylmän sodan aikaisiin pelkoihin ja tutkimuksiin.

Kosmologinen ulottuvuus tuo mukaan käsitteet kuten heliosfäärinen virtalevy ja galaktinen virtauskenttä. Näiden ilmiöiden tiedetään aiheuttavan magneettisia häiriöitä Auringossa ja Maassa. Luennossa ei väitetä suoraviivaista syy–seuraussuhdetta, vaan pohditaan, miksi auringon aktiivisuus, magneettikentät ja maapallon geologia ovat toistuvasti esiintyneet katastrofimyytien taustalla.

Tässä kohtaa mukaan astuu Mustan Auringon symboli. Myyteissä Musta Aurinko ei ole fyysinen tähti, vaan järjestyksen romahtamisen ja uudelleenjärjestäytymisen symboli. Se esiintyy eri kulttuureissa merkkinä ajasta, jolloin vanha maailma katoaa ja uusi syntyy. Luento ei liitä Mustaa Aurinkoa ennustuksiin, vaan tarkastelee sitä psykologisena ja kulttuurisena kuvastona, joka heijastaa ihmisen kokemaa epävarmuutta suurten muutosten edessä.

Luennon lopussa nostetaan esiin kysymys: miksi samat teemat toistuvat? Äkillinen merenpinnan nousu, jääkauden loppu, taivaalliset merkit ja maailmanjärjestyksen muutos esiintyvät sekä tieteellisissä tutkimuksissa että myyttisessä perinteessä. Tämä ei tarkoita, että myytit olisivat tieteellisiä raportteja, vaan että ne voivat toimia kulttuurisina muistijälkinä traumaattisista tapahtumista.

Project Nanook ja Musta Aurinko eivät muodosta väitettä tulevasta katastrofista. Ne muodostavat kehyksen, jossa historia, tiede ja mytologia kohtaavat. Luento kutsuu katsojan tarkastelemaan menneisyyttä kriittisesti – ja ymmärtämään, miksi ihminen on kautta aikojen yrittänyt kertoa suurista muutoksista tarinoiden kautta.