Vihjeitä ja jälkiä on syvällinen luento, joka tarkastelee merkkejä ja jälkiä mahdollisesta simulaatiosta todellisuuden taustalla. Ajatus simuloidusta todellisuudesta ei ole uusi, vaan se tunnetaan jo muinaisista henkisistä ja filosofisista perinteistä. Moderni fysiikka tuo tähän aiemmin mystiseen teoriaan kuitenkin poikkeuksellista konkretiaa.

Keskeinen kysymys kuuluu: mistä simuloitu voi tietää olevansa simuloitu?

Esityksessä esitellään useita paljastavia vihjeitä, jotka viittaavat todellisuuden digitaaliseen ja laskennalliseen luonteeseen. Yksi konkreettisimmista on kvantittuminen, joka tekee todellisuudesta pikselöityneen kaltaisen – aivan kuin maailma koostuisi pienimmistä mahdollisista “resoluutioyksiköistä”. Toinen merkittävä vihje on valon täysin epäfyysinen käyttäytyminen, joka rikkoo arkisen käsityksen aineellisesta maailmasta.

Kolmantena tarkastellaan ajan mystistä luonnetta. Aika ei käyttäydy kuten klassinen fysiikka olettaa, ja fyysisen maailman näennäinen konkretia murenee erityisesti nopeuden käsittelyssä. Valonnopeuden näkökulmasta koko universumi vaikuttaa supistuvan yhteen pisteeseen ja ajan pysähtyvän. Gravitaatio puolestaan ei ainoastaan kerää materiaa, vaan näyttää imevän myös tulevaisuutta itseensä.

Mystikot ja fyysikot ovat pitkään pohtineet ajatusta, että kaikki materia on pohjimmiltaan valoa. Nykyfysiikassa tästä ajatuksesta on saatu jo konkreettisia kokeellisia viitteitä. Schrödingerin yhtälö paljastaa kvanttitason maailman todennäköisyyksiin perustuvan käyttäytymisen sekä ilmiön, joka muistuttaa tiedon pakkaamista ja purkamista – aivan kuin todellisuus olisi zippattu data.

Matrix-elokuvista tuttu “matriisi”-käsite juontaa juurensa Werner Heisenbergin Schrödingerin yhtälön matriisimuotoiluun. Tämä tekee mikroskooppisen maailman kuvaamisesta algebrallista ja muuttaa äärimmäisen monimutkaisen todellisuuden elegantiksi ja matemaattisesti kauniiksi kokonaisuudeksi. Kaikki tämä viittaa todellisuuden syvästi matemaattiseen luonteeseen.

Kvanttitietokoneet perustuvat universumin digitaaliseen rakenteeseen yhdistettynä todennäköisyyteen: olen siellä tai täällä, mutta en tiedä kummassa ennen mittausta. Aaltofunktion romahdus voidaan loogisesti rinnastaa tietokonepeleistä tuttuun renderöintiin – todellisuus lasketaan tarkasti vasta silloin, kun sitä havainnoidaan. Monet simulaatiohypoteesin kannattajat näkevät kvanttimäärittelemättömyyden optimointitekniikkana: tehdään vain se, mikä on havaittavissa.

Samoista laeista, jotka rajoittavat tietokoneiden laskentatehoa, on johdettu havaittavan maailmankaikkeuden mittaamisen epätarkkuus. Tämä epätarkkuus on huomattavasti suurempi kuin Planckin pituus ja se on havaittavissa erittäin tarkoilla mittalaitteilla. Yksi häkellyttävimmistä löydöksistä on retrokausaliteetti – ilmiö, jossa tulevaisuus vaikuttaa menneisyyteen. Simulaatioteorian näkökulmasta tämä ei ole paradoksi, vaan looginen seuraus.

Luento päättyy näkemykseen, jonka mukaan materia ei ole ainoastaan energiaa, vaan myös informaatiota. Alkeishiukkaset eivät ole vain rakennuspalikoita, vaan ne varastoivat ja prosessoivat tietoa. Kyse on kvanttibiteistä, kvanttimekaanisesta informaatiosta ja kvanttilaskennasta. Tässä mielessä koko universumi voidaan nähdä yhtenä valtavana kvanttitietokoneena.

Vihjeitä ja jälkiä on luento katsojille, jotka haluavat ymmärtää todellisuuden perimmäistä rakennetta – alueella, jossa filosofia, fysiikka ja tietoisuustutkimus kohtaavat.