Pyhät luvut ovat numeroita, jotka toistuvat yllättävän usein muinaisissa rakennuksissa, myyteissä, kalentereissa ja mittajärjestelmissä. Tässä luennossa pyhiä lukuja ei käsitellä yliluonnollisina entiteetteinä, vaan symbolisina ja geometrisina työkaluina, joiden avulla ihminen on pyrkinyt ymmärtämään ja jäsentämään maailmaa.

Luento avautuu Gizan tasangolta. Vuonna 1823 löydetty Westcar-papyrus mainitsee faarao Khufun pakonomaisen tarpeen oppia Thothin pyhät salaisuudet ja jäljentää ne omassa “horisontissaan”. Tämä ei ole vain historiallinen anekdootti, vaan kuvaus ajattelutavasta, jossa hallitsijan tehtävä oli rakentaa taivas maan päälle – konkreettisesti ja symbolisesti.

Gizan pyramidien poikkeuksellinen tarkkuus on ollut tutkijoiden tiedossa pitkään. Pohjois–etelä-suuntaus poikkeaa todellisesta pohjoisesta vain murto-osia asteesta. Lohkareet on asetettu toisiinsa ilman hiuksen mentävää rakoa. Rakennusteknisesti tämä ei ole järkevää, ellei tarkkuudella ole ollut itseisarvoa. Luento esittää, että tämä itseisarvo oli symbolinen ja kosmologinen, ei käytännöllinen.

Keskeinen osa luentoa on Gizan tasangon geometrinen analyysi. Kun pyramidien pohjia käytetään mittayksikköinä ja tasangolle rakennetaan ruudukko, paljastuu linjauksia, ympyröitä ja kolmioita, jotka kulkevat Sfinksin pään ja muiden keskeisten pisteiden kautta. Erityisen merkittäväksi nousee Gebel Gibli, Sokar–Osiris-kultteihin liitetty kallioinen kukkula, joka toimii useiden geometristen rakenteiden kiintopisteenä.

Tässä yhteydessä esiin nousevat pyhät luvut eivät ole irrallisia. Ne kytkeytyvät mittasuhteisiin, symmetriaan ja tasapainoon. Kolmiot, neliöt ja kehät eivät ole koristeita, vaan järjestelmiä, joiden avulla tilaa on jäsennetty.

Luento siirtyy tämän jälkeen Suomeen. Pyhien lukujen ja geometrian tarkastelu ei jää Egyptiin, vaan jatkuu suomalaisessa maisemassa. Viittaus Jukka Niemisen esittämään hypoteesiin kirkkojen 33,3 kilometrin välimatkoista toimii esimerkkinä siitä, miten kristillinen rakentaminen saattoi jatkaa paljon vanhempia perinteitä. Kirkot rakennettiin usein pakanapyhättöjen päälle – ei sattumalta, vaan siksi, että paikat itsessään olivat merkityksellisiä.

Oma tutkimusmatkasi Pyhtään Munapirttiin toimii luennon narratiivisena ytimenä. Google Earthin, yksinkertaisten geometristen työkalujen ja perimätiedon yhdistäminen johti havaintoon, jossa useiden kirkkojen muodostamat kehät leikkasivat toisensa juuri siellä, missä vanhan pakanapyhätön ja mahdollisen munkkikappelin on kerrottu sijainneen. Kenttätyö yhdessä arkeologi Timo Miettisen kanssa ei tuottanut lopullista varmuutta, mutta vahvisti käsitystä siitä, että perinne säilyy usein paikoissa, ei teksteissä.

Pyhät luvut eivät tässä luennossa ole vastaus, vaan kysymys. Miksi samat mittasuhteet, etäisyydet ja muodot toistuvat eri kulttuureissa? Miksi rakentaminen on ollut niin tarkkaa, vaikka käytännön tarve ei sitä edellyttäisi? Ja miksi nämä perinteet näyttävät jatkuneen, vaikka niiden alkuperäinen merkitys on unohtunut?

Luento ei esitä, että kaikki olisi ollut tietoista suunnittelua tai että muinaisilla olisi ollut modernia teknologiaa. Sen sijaan se osoittaa, että ihminen on aina käyttänyt lukuja ja geometriaa merkityksen rakentamiseen. Pyhät luvut ovat olleet tapa ankkuroida ihminen kosmokseen – ei hallitakseen sitä, vaan ymmärtääkseen paikkansa siinä.

Tämä videodokumentti kutsuu katsojan tarkastelemaan ympäristöään uudella tavalla. Ehkä merkitykselliset rakenteet eivät ole kadonneet, vaan piiloutuneet näkyville.