Mielenhallinta on käsite, joka herättää voimakkaita mielikuvia ja ristiriitaisia tunteita. Sitä on käytetty niin populaarikulttuurissa kuin poliittisessa retoriikassa, usein ilman historiallista kontekstia. Tässä luennossa mielenhallintaa ei käsitellä myyttinä eikä yksiselitteisenä salaliittona, vaan historiallisena tutkimus- ja tiedustelukysymyksenä, joka nousi esiin erityisesti 1900-luvun suurten sotien ja kylmän sodan aikana.

Luento lähtee liikkeelle tiedusteluorganisaatioiden kehityksestä. Moderni tiedustelu syntyi tarpeesta hallita informaatiota: viestintää, koodistoja ja vastustajan aikomuksia. Ensimmäisestä maailmansodasta alkaen Yhdysvallat rakensi salaus- ja viestintäorganisaatioita, jotka myöhemmin kehittyivät pysyviksi rakenteiksi. Näistä varhaisista yksiköistä syntyivät toisen maailmansodan jälkeen Central Intelligence Agency ja National Security Agency.

Kylmän sodan aikakaudella pelko ja epävarmuus ohjasivat tutkimusta uusille alueille. Ydinaseiden rinnalle nousi kysymys ihmismielestä: voisiko vastustaja manipuloida yksilöitä, murtaa tahtoa tai jopa ohjelmoida ihmisiä toimimaan vastoin omaa moraaliaan? Tässä ilmapiirissä syntyivät mielenhallintaan liittyvät tutkimusohjelmat.

Yksi tunnetuimmista kokonaisuuksista oli MKULTRA, CIA:n kattotermi useille alaprojekteille, joissa tutkittiin ihmisen käyttäytymistä, hypnoosia, huumausaineita, aistideprivaatiota ja ehdollistamista. Näiden tutkimusten dokumentaatio on osittain tuhoutunut, mutta osa on vapautettu arkistoista 1970-luvulta alkaen. Juuri tämä epätäydellisyys tekee aiheesta vaikean ja kiistanalaisen.

Luennossa käydään läpi, miten mielenhallinnan tutkimus ei rajoittunut laboratorioihin. Sosiaalipsykologiset kokeet, kuten Solomon Aschin konformismitutkimukset, osoittivat, kuinka vahvasti yksilö mukautuu enemmistön näkemyksiin jopa omia havaintojaan vastaan. Tämä ilmiö on keskeinen ymmärrettäessä propagandan ja psykologisen sodankäynnin tehokkuutta.

Erityinen huomio kiinnitetään psykiatrien ja tutkijoiden rooliin. Osa aikansa arvostetuimmista asiantuntijoista osallistui hankkeisiin, joita nykyisin pidettäisiin vakavasti epäeettisinä. Kokeet sisälsivät mm. pitkittynyttä eristystä, sähköhoitoa, huumausaineita ja hypnoosia. Nämä eivät olleet marginaalitoimijoiden kokeiluja, vaan tapahtuivat yliopistojen ja sairaaloiden yhteydessä.

Luento käsittelee myös mielenhallinnan laajempaa kulttuurista kontekstia. Piiloviestintä, subliminaaliset ärsykkeet ja symbolien käyttö ovat olleet osa viestintää jo antiikista lähtien. 1900-luvulla teknologia mahdollisti näiden keinojen systemaattisen tutkimisen elokuvissa, radiossa ja televisiossa. Vaikka vaikutusten laajuudesta kiistellään yhä, on selvää, että ihmisen alitajunta reagoi ärsykkeisiin, joita hän ei tietoisesti havaitse.

Yksi luennon pysäyttävimmistä teemoista on se, miten mielenhallinnan tutkimus ulottui myös eläinkokeisiin ja äärimmäisiin tapauksiin, joissa tutkimuksen rajat hämärtyivät täysin. Näiden tapausten tarkoitus ei ole shokeerata, vaan osoittaa, kuinka pitkälle tiede ja tiedustelu olivat valmiita menemään ymmärtääkseen ja hallitakseen käyttäytymistä.

Lopuksi luento palaa eettiseen kysymykseen. Mielen tutkiminen itsessään ei ole pahaa. Psykologia ja neurotiede ovat tuottaneet valtavasti hyödyllistä tietoa. Ongelma syntyy, kun tutkimuksen päämääräksi asetetaan hallinta ilman suostumusta. Mielenhallinta ei tällöin ole enää tiedettä, vaan vallankäyttöä.

Tämä videodokumentti ei pyri vastaamaan kysymykseen, missä määrin mielenhallinta “onnistui”. Sen tarkoitus on tarjota historiallinen ja psykologinen kehys, jonka avulla katsoja voi arvioida itse, miten tiede, valta ja moraali kietoutuivat toisiinsa 1900-luvun ratkaisevina vuosikymmeninä.