Kaukovaikuttaminen nousee esiin vasta siinä vaiheessa, kun kaukokatsominen on jo osoittautunut toimivaksi. Tässä luennossa tarkastellaan ristiriitaa, joka syntyi Yhdysvaltojen tiedusteluyhteisössä tilanteessa, jossa pelkkä havainnointi ei enää riittänyt, vaan heräsi kysymys: voidaanko tietoisuudella myös vaikuttaa kohteeseen?

Stargate-projekti ja sitä edeltäneet SRI:n ohjelmat perustuivat alun perin selkeään rajaukseen. Kaukokatsominen määriteltiin passiiviseksi tiedonhankinnaksi, ei aktiiviseksi toiminnaksi. Tämä rajaus oli keskeinen sekä eettisesti että operatiivisesti. Havaintojen tuli olla kuvauksia, ei interventioita.

Käytännön tulokset kuitenkin loivat painetta. Edwin Mayn kokoama tilastoaineisto osoittaa, että 19 eri tiedusteluorganisaatiota käytti kaukokatsomista yhteensä yli 500 tehtävässä. Suuri osa näistä organisaatioista palasi palvelun pariin uudelleen, mikä on poikkeuksellista tiedustelukontekstissa. Asiakkaat eivät palaa, jos menetelmä ei tuota arvoa.

Erityisen tehokkaaksi kaukokatsominen osoittautui tehtävissä, joissa kohteena oli liikkuva tai dynaaminen järjestelmä: laivat, ajoneuvot, infrastruktuuri. Tämä herätti perustellun kysymyksen siitä, miksi juuri tällaiset kohteet olivat helpommin havaittavia. Yksi mahdollinen selitys liittyy kohteen “aktiivisuuteen” tai siihen, että energia, liike ja intentio ovat jollain tavoin havaittavissa tietoisuuden kautta.

Tässä vaiheessa kuvaan astuu Uri Geller. Geller on poikkeuksellinen hahmo, ei siksi että hänen väitteensä olisivat yksiselitteisesti todennettavissa, vaan siksi että hänen asemansa sijoittuu tiedustelun, viihteen ja julkisuuden rajapintaan. Hänen suhteensa SRI:hin ja CIA:han on ristiriitainen, ja eri lähteet antavat keskenään täysin vastakkaisia kertomuksia.

Useat SRI:n keskeiset henkilöt, kuten Hal Puthoff, ovat puolustaneet Gellerin kykyjä ja kokeiden validiteettia. Toisaalta Joseph McMoneagle ja Edwin May suhtautuvat Gelleriin selvästi kriittisemmin. McMoneaglen mukaan Geller ei ollut osa varsinaisia SRI:n kaukokatsomiskokeita, vaan käytti instituutin tiloja omien esitystensä näyttämönä. Edwin May puolestaan on todennut yksiselitteisesti, että CIA kielsi kaiken jatkoyhteistyön Gellerin kanssa.

Mistä tämä ristiriita syntyy? Yksi mahdollinen selitys on se, että Gellerin kyvyt – jos niitä sellaisiksi halutaan kutsua – eivät liittyneet ensisijaisesti kaukokatsomiseen. Useat kuvaukset viittaavat tilanteisiin, joissa Geller ei niinkään havainnut kohdetta, vaan vaikutti toisiin koehenkilöihin. Jos näin on, kyse ei ole kaukokatsomisesta, vaan kaukovaikuttamisesta.

Tämä tulkinta selittäisi useita muuten vaikeasti ymmärrettäviä yksityiskohtia. Miksi Gellerin rooli jäi epäselväksi? Miksi hänen nimensä herättää edelleen hermostunutta naurua kaukokatselijoiden keskuudessa? Ja miksi hän näyttäytyy yllättävissä yhteyksissä, kuten korkean tason poliittisissa neuvotteluissa, joissa hänen läsnäololleen ei ole ilmeistä selitystä?

Kaukovaikuttaminen on tiedustelullisesti huomattavasti ongelmallisempi ilmiö kuin kaukokatsominen. Havainnointi voidaan perustella puolustuksellisena toimintana. Vaikuttaminen sen sijaan avaa eettisesti ja juridisesti täysin uuden kentän. Juuri tässä kohdin projekti saattoi ylittää rajan, jota ei ollut halua tai kykyä ylittää avoimesti.

Luennon jälkimmäinen osa tuo vastapainoksi esiin Joseph McMoneaglen dokumentoidut kaukokatsomistehtävät. Nämä tapaukset – agenttien paikantaminen, teknologioiden kuvaaminen ja Mars-tehtävä – edustavat puhdasta havainnointia, jossa tulokset voidaan jälkikäteen verifioida. Ne osoittavat, että kaukokatsominen itsessään oli toimiva menetelmä ilman tarvetta vaikuttamiseen.

Mars-tehtävä toimii luennon huipennuksena. Riippumatta siitä, miten sen tulkintoihin suhtautuu, tehtävän rakenne, sokkous ja dokumentaatio ovat poikkeuksellisen vahvoja. Se osoittaa, että tietoisuus voi siirtyä ajassa ja paikassa tavalla, jota nykyinen tiede ei kykene selittämään – mutta joka ei edellytä vaikutusta kohteeseen.

Tämä videodokumentti ei väitä, että kaukovaikuttaminen olisi todistettu ilmiö. Se esittää kysymyksen: mitä tapahtuu, kun havainto ja vaikutus alkavat sekoittua? Ja onko mahdollista, että juuri tämä kysymys oli liikaa jopa niille organisaatioille, jotka olivat valmiita tutkimaan kaukokatsomista vuosikymmenten ajan.