Akaasiset arkistot ovat käsite, joka viittaa ajatukseen universaalista tietokentästä – paikasta tai tilasta, johon kaikki tapahtumat, ajatukset ja mahdollisuudet ovat tallentuneet. Tässä luennossa akaasisia arkistoja ei käsitellä yliluonnollisena faktana, vaan ihmiskunnan yrityksenä ymmärtää todellisuuden muistia ja rakennetta.

Luento lähtee liikkeelle perustavasta kysymyksestä: jos pidämme mielen, tietoisuuden ja tarkoituksen yksinomaan inhimillisinä ilmiöinä, suljemme pois maailmankaikkeudesta lähes kaiken sen, mistä itse koostumme. Tämä ajatus johtaa filosofiseen tyhjiöön, jota myös Bertrand Russell piti kestämättömänä. Russellin mukaan tarkoituksettomuus ei ole filosofia, jolla on pitkä elinkaari.

Moderni tiede on pyrkinyt selittämään maailmankaikkeuden matemaattisten mallien avulla. Albert Einstein kuvasi tätä pyrkimystä yritykseksi lukea “Jumalan mieltä”. Silti kokonaisvaltainen teoria, joka yhdistäisi kaikki ilmiöt yhdeksi ymmärrettäväksi rakenteeksi, on edelleen saavuttamatta. Tämä viittaa mahdolliseen paradigman muutokseen, verrattavissa siirtymään Newtonin mekaniikasta suhteellisuusteoriaan.

Kosmologiassa esiintyy edelleen ratkaisemattomia ongelmia: puuttuva massa, hienosäädetyt vakiot ja avaruuden geometria. Nämä eivät ole mielipiteitä, vaan matemaattisia anomalioita. Tästä nousee kysymys: onko mahdollista, että todellisuutta ohjaa jokin ei-paikallinen tietorakenne, jota emme vielä osaa mitata?

Ajatus ei ole uusi. Biologisissa järjestelmissä havaitaan koherenssia, joka ylittää puhtaasti biokemialliset selitykset. Tutkijat kuten A. Maniotis ja Michael Lieber ovat osoittaneet, että mekaaninen stressi voi synnyttää nopeita geneettisiä muutoksia. Organismi näyttäytyy tällöin dynaamisena kokonaisuutena – eräänlaisena makroskooppisena kvanttisysteeminä.

Muinaisten kulttuurien yhtäläisyydet arkkitehtuurissa, symboleissa ja myyteissä nostavat esiin saman kysymyksen toisesta suunnasta. Onko kyse universaaleista arkkityypeistä vai jonkinlaisesta yhteisestä tietopohjasta? Laboratoriokokeet viittaavat siihen, että ihmiset voivat siirtää mielikuvia ilman perinteistä viestintää. Tämä ei todista akaasisia arkistoja, mutta haastaa yksinkertaisen materialistisen mallin.

Käsitteellisesti akaasiset arkistot juontuvat muinaiseen Intiaan. Sana akasha tarkoittaa kaikkialla läsnä olevaa eetteriä – perustavaa elementtiä, joka sisältää ja läpäisee muut elementit. Babylonialaisessa mytologiassa vastaava ajatus ilmenee Kohtalon tauluissa, joihin on tallennettu mennyt, nykyinen ja tuleva. Taulujen haltija hallitsee kohtaloita.

Antiikin Kreikassa ajatus aineen perimmäisestä rakenteesta kehittyi atomiteorioiksi. Demokritos esitti jakamattomat atomit, kun taas Aristoteles täydensi neljää elementtiä viidennellä: eetterillä. Tämä hienovarainen perusaine ei ollut konkreettinen kappale, vaan olemisen tausta – ilma, jota jumalat hengittivät.

Eetteri siirtyi 1600–1700-luvuilla fysiikkaan, kun etsittiin väliaine valon etenemiselle. James Clerk Maxwell käytti eetteriä mallina, jonka avulla sähkö- ja magneettikentät saatiin toimimaan yhtenäisesti. Myöhemmin suhteellisuusteoria syrjäytti käsitteen, mutta Einstein itse palasi siihen osittain vuonna 1920, todeten että eetteriä ei ole välttämätöntä kieltää, jos se ymmärretään oikein.

Myös Nikola Tesla puhui alkuperäisestä väliaineesta, jota hän vertasi akashaan. Teslan mukaan aine syntyy ja katoaa tämän kentän kautta. Hänen näkemyksensä oli filosofisesti yhteneväinen intialaisen kosmologian kanssa.

Kvanttifyysikko David Bohm vei ajatuksen pidemmälle. Bohmin mukaan todellisuus ilmentyy syvemmästä järjestyksestä, jota hän kutsui hololiikkeeksi. Se, mitä pidämme tyhjänä tilana, on hänen mukaansa kaiken olemassaolon perusta. Tämä ajatus muistuttaa hämmästyttävästi akashan käsitettä.

Luento tarkastelee myös akaasisen ajatuksen siirtymistä länteen **Helena Blavatsky**n kautta. Blavatsky toi itämaiset filosofiat eurooppalaiseen keskusteluun ja perusti teosofisen seuran. Hänen ympärilleen kietoutuneet kiistat eivät poista sitä tosiasiaa, että hän vaikutti merkittävästi länsimaiseen hengelliseen ajatteluun.

Yksi vakuuttavimmista esimerkeistä mahdollisesta yhteydestä ei-paikalliseen tietoon on Srinivasa Ramanujan. Itseoppinut matemaatikko, jonka teoreemat ennakoivat tulevaa tiedettä vuosikymmeniä etukäteen, kertoi saavansa ratkaisunsa unissa. Hänen yhteistyökumppaninsa G. H. Hardy piti hänen kykyjään käsittämättöminä, ja fyysikko Freeman Dyson totesi Ramanujanin käyttäneen “taikaa, jota emme ymmärrä”.

Luento ei väitä, että Ramanujan todisti akaasiset arkistot. Se osoittaa, että ihmismieli kykenee joskus ylittämään lineaarisen oppimisen rajat tavalla, jota emme vielä osaa selittää.

Akaasiset arkistot jäävät tässä luennossa avoimeksi kysymykseksi. Ovatko ne metafora, filosofinen malli vai viittaus todelliseen, mutta vielä mittaamattomaan ilmiöön? Vastaus ei ole tärkein. Tärkeämpää on ymmärtää, että ajatus universaalista tiedosta on seurannut ihmiskuntaa läpi historian – ja saattaa yhä haastaa käsityksemme siitä, mitä tieto oikeastaan on.